Oi Italia, kuinka sinua rakastankaan

Tiesin jo vuosia sitten, että tulisin rakastamaan Italiaa. Niin siinä kävikin. Tultiin pieneen Montecatini val di cecina kylään ja täällä on aivan uskomattoman kaunista ja ihanaa. Aluksi tuntui, että kaikki tuijottaa kuin avaruusolentoa, mutta nopeasti kävi selväksi, että porukka on niin äärettömän sosiaalisia ja ystävällisiä vain. Kaikki moikkailevat ja yrittävät jutellakin. Lapsia ihastelemaan jatkuvasti. Tänään sain vanhemmalta naiselta lentosuukot kun annoin hänen mennä ensin autoon parkkipaikalla.

Siinä missä Ranskassa loisti lapsien puuttuminen katukuvasta niin täällä ei. Lapset ovat joka puolella. Leikkivät keskellä kylää ja jalkapalloa pelattiin tänäänkin melkein klo 23 asti! Lauantaina täällä oli kova meno, keskustassa oli luultavasti koko kylän porukka ja musiikkivideoita oltiin heijastettu seinälle alkuillasta, loppuillasta paikalle tuotiin tuolit ja laitettiin elokuva pyörimään.

Täällä on kyllä kaikki palaset kohdallaan. Kaikki tuntuu olevan hyvin Toscanan auringon alla. Täällä menisi useampikin kuukausi, tänään kuitenkin ollaan pakattu laukut ja huomenna haikein mielin lähdetään Roomaan. Haikein siksi, että Rooman jälkeen suunnataan Itävaltaan ja siitä kotiin. Kuukausi on mennyt ihan liian nopeasti. Kunpa voitaisiin jäädä vielä hetkeksi, maanantaina odottaa jo arki ja työt Porissa. Pois se vielä mielestä. Nyt vielä nautitaan Italiasta.

Kirjoittelen täällä meidän parvekkeella teekupin ja hillokorppujen kanssa kuunnellen heinäsirkkojen siritystä. 25 astetta lämmintä ja pieni tuuli pyyhkii välillä ohi. Tää ei todellakaan ole huono ilta:)